Risteilevät viivastot pitävät Jouko Korkalan teosten väripinnat koossa. Linjat vihertävän harmaalla pohjalla voisivat olla puun oksia tai abstrakteja sommittelun rakentajia. Niillä voi olla pelkästään dekoratiivisia ominaisuuksia. Välillä näkyy esittäviä viitteitä, jälkiä asetelmasta tai arkkitehtonisia vaikutteita. Toisinaan se on taitavasti häivytetty minimiin, tällöin väripinnat muodostavat limittäin tasoja, joiden rajapintaan muodostuu jälleen hienon hieno viiva.
Tämän kaltainen elinvoimaisuus saa aikaan sen, että silmä lepää näissä teoksissa. Niinpä lopulta ei ole merkitystä mistä maalaukset koostuvat. Ne vahvistavat maalaustaiteen olemassaoloa sinällään. Yhdessä harmonisten ja murretuilla väreillä maalattujen väripintojen kanssa viivasto muodostaa sisäisen latautuneisuuden tunnun. Se tunnelma siirtyy maalauksesta toiseen hieman vaihdellen luomatta mystiikkaa, jollainen on tämän tyyppiselle maalaukselle vierasta. Kun näitä maalauksia katsoo, niistä välittyy valoisa, vapautunut tunnelma.
Maalausten väri-ilme on näennäisen neutraali ja harmaa, mutta tarkemmin havainnoituina pinnat ovat täynnä pientä elämää ja valoa. Tuo valo on osaltaan myös teoksia koossa pitävä voima ja se olemukseltaan perustuu tarkoin harkittujen sävyjen rinnastamiseen. Yksittäinenkin sävy väripinnassa on sinänsä kaunis. Kokonaisuudessaan esteettinen tavoite on saavutettu: rauhallinen, hiljainen kauneus on läsnä maalausten toteutuksessa sekä tyylikkäässä lopputuloksessa.
Jouko Korkala on ollut pitkään uskollinen tämän kaltaiselle kuvantekemiselle. Hän on kehittänyt tyylinsä lähtökohdista huolimatta konstailemattoman ytimekkääksi. Tyyli on muuttunut Korkalan omaksi, hänen työnsä ovat tunnistettavia.
Hannu Sillanpää
Tämä näyttelyni koostuu parinkymmenen vuoden periodilta, mukana myös uusimpia, joten vaikutelma on paremminkin retrospektiivinen.
Värien suhteen olen samassa vaiheessa kuin Manlio Brusatin teoksessaan ”Värien historia” pohtiessaan ”väriä, joka on ja ei ole”: jokin harmaanruskean väliltä saa vierelleen vanhan kullan, kellertävän ja harmaankeltaisen värin. Renessanssille ominainen väriherkkyys ja mieltymykset, jotka ovat meille jo melko vieraita ja kaukaisia. Vasta värin löytymisen jälkeen seuraa muoto ja kuviot.
Veistokseni ja maalaukset ovat mielestäni toistensa aisapareja ja vaativat toisensa rinnalleen. Ehkä myös samat työvälineet, kuten palettiveitsi vievät saman tyyliseen lopputulokseen ja yhdistävät teoksia. Tavoitteena veistoksillani on harmonisuus, kuten myös maalauksilla, eikä niinkään huomionhakuisuus, jota tämä aikakausi huutaa ja repii riittävästi. Toivonkin että teokseni pysäyttävät olemuksellaan kiireisen kulkijan ja auttavat näkemään niissä jotain pysyvää.
