Fragile-teossarjassani käsittelen maisemakuvaa ja sen kautta ihmisten luontosuhdetta sekä valokuvan keinoja rakentaa ja muokata sitä.
Ehkä kuvien kautta voi nähdä ripauksen vanhoja myyttejä, tuntea yhteenkuuluvuutta menneeseen ja tulevaan, hiljentyä vaalimaan pyhyyttä.
Fragile-teossarjassani käsittelen maisemakuvaa ja sen kautta ihmisten luontosuhdetta sekä valokuvan keinoja rakentaa ja muokata sitä.
Kuvaan luontoa, sen kauneutta, majesteettisuutta mutta myös kuolemaa ja rumuuden estetiikkaa, joka pohtii kauneuden käsitteitä. Onko kuolema kaunis? Voiko tuholaishyönteisen tuhoaman puun kauneudesta nauttia?
Rakennan kuvista kaksiulotteisen kuvan lisäksi tilallisia valokuvaveistoksia ja moniaistillisia kokemuksia ääntä, kuvaa ja tilaa hyväksi käyttäen. Maisema ei ole vain näkymä vaan se voi olla portti elämykselliseen havaintoon, joka kätkee sisäänsä viittauksia ja vertauksia. Kuvani haastavat luonto- ja maisemakuvan määritelmiä lähestymällä puhtaasti taiteellista, abstraktia kuvaa. Samalla ne tavoittavat tunteen tasolla kokemuksen luonnosta ohittamalla ajan ja paikan määreet. Kuvalliset viittaukset ja metaforat luovat vahvan yhteyden luontoon ja lähestyvät elämän perimmäisiä kysymyksiä ja mysteereitä.
Läsnä ovat kuolema ja kuolevaisuus, elämän sekä ihmisen ja luonnon suhteen haavoittuvuus ja hauraus mutta myös kaiken pohjalla oleva resilienssi ja elinvoima.
Työni juuret ovat pienellä saarella meren äärellä, jonne tunnen vahvasti kuuluvani. Yhteenkuuluvuus ympäröivän luonnon kanssa ja vääjäämättömän muutoksen seuraaminen aitiopaikalta synnyttävät huolta sekä surua tulevaisuudesta ja menetyksestä, jonka kohtaamme ilmaston muuttuessa.
Ihmisen ja luonnon suhde on samalla haavoittuva sekä haavoittava. Luonnolla, kuten kuvillakin, on kyky parantaa sekä voimaannuttaa ja luoda toivoa. Pyhyys on yhteiskunnassamme pitkälti peittynyt kiireen ja kaupallisuuden alle. Luonto tulisi nähdä pyhänä sen sijaan, että sen arvo mitataan tuotannon välineenä.
Ehkä kuvien kautta voi nähdä ripauksen vanhoja myyttejä, tuntea yhteenkuuluvuutta menneeseen ja tulevaan, hiljentyä vaalimaan pyhyyttä.
”Emme tarvitse uusia maisemia, tarvitsemme uudet silmät.”
-Marcel Proust-
_ _ _ _
Sain ensimmäisen kamerani 10-vuotiaana. Valokuvaaminen oli etuoikeus, joka avasi pääsyn paikkoihin, joihin en olisi ilman kameraa päässyt. Perheessämme kamera kulki aina mukana. Kamera oli itsestäänselvyys siinä määrin, että kesti pitkään ennen kuin ymmärsin, että valokuvaaminen voisi olla myös ammatti.
Olen opiskellut piirtäjä-artesaanin tutkinnon ja valmistunut taiteen kandiksi Taideteollisesta korkeakoulusta. Pari vuotta sitten palasin tekemään kesken jääneet taiteen maisterin opinnot loppuun Aalto yliopistossa.
Olen ehtinyt toimia opettajana, kuvata niin muotokuvia, mainoksia kuin taidetta.
Luonto on ollut minulle tärkeä lapsesta saakka, ja se on keskeisiä elementtejä kuvissani. Olen saanut tarkkailla luontoa ja siellä tapahtuvia muutoksia aitiopaikalta, saaristossa sijaitsevalta mökiltä. Myrskyt ovat lisääntyneet ja kalakannat pienentyneet. Sinilevä on jokavuotinen ongelma. Tulevien muutosten laatua ja laajuutta ei tiedä kukaan.
Luontoa voi kuvata monella tavalla. Minua kiinnostaa rikkoa perinteisen maisemakuvan rajoja, ja tuoda konkreettisen esittämisen sijaan esiin myös katsomisen kautta syntynyt kokemus sekä tunne. Mukana kulkee kaiken aikaa halu tehdä näkyväksi luonnon merkitystä, herättää ajatuksia ja keskustelua. Valokuvan esittäminen on minulle pyrkimystä dialogiin.
Luonnon lisäksi olen kuvannut mm. Liettuan kehitystä itsenäisyyden ajalla, vähemmistöjä, vammaisten seksuaalisuutta ja elefanttien hautajaisrituaaleja.
Minua kiinnostavat taiteiden raja-aitojen rikkominen ja tilallisuus taiteen esittämisessä.
Luen mielelläni, tanssin salsaa ja joogaan, esittävä taide on lähellä sydäntä. Meri ja uiminen, pitkät aamut ja elokuun tähtikirkkaat yöt, kissan rapsutus ja metsälenkit koiran kanssa….
-Tuula Vehanen-
_ _ _ _
Avajaiset ke 29.5.2024 klo 17-19. Lämpimästi tervetuloa!